Minä se en turhan usein kirjottele. Ehkei mun elämässä vaan tapahdu riittävästi mitään, josta olis jotain kerrottavaa? Tylsän ihmisen tavallisen tylsä elämä. Mitä siitä kirjottamaan?

 

Wenlaa, vieläkin ikävä. Nyt suru ei enää paina koko ajan, ei muistu mieleen joka tunti. Silti, usein, liian usein ikävä iskee. Siksi uutta koiraa ei meillä ole, ei varmaan tulekaan. Pelottaa liikaa se suru, minkä tietää joutuvansa kokemaan. Vielä se on koettava, ainakin kolme kertaa koirien kanssa, kuka tietää montako surua joutuu kokemaan muuten? En uskalla ottaa enää ketään uutta elämään,  johon voin rakastua, jota rakastan enemmän kuin itseäni ja josta sitten joudun luopumaan? Koska se luopuminen, se tekee liian kipeää. Jokainen eläin ja läheinen ihminen vie mukanaan osan minusta, siltä se tuntuu. Ja jos luopuu liian monta kertaa niin jääkö minusta sitten jäljelle mitään?

 

Ja entä tämä pelko? Joka päivä, joka ainoa yö pelkään sitä, että Wenlan kanssa koettu tunti uusiutuu. Että taas herään siihen tilanteeseen, että joku koirista on sairaana, että joudun ne viimeiset hetket kokemaan siinä heti, enkä saa edes valmistautua. Niinpä valmistaudun joka päivä. Joka päivä mietin koirien kuolemaa, valmiiksi jo koetan elää ne, suunnitella mitä sitten teen. Surenkin jo valmiiksi, niin tyhmää kuin se onkin. Ja jotenkin, koetan jo ottaa etäisyyttä Roosaan, kun veikkaan sen olevan seuraava, joka sateenkaareen päälle lähtee matkaansa taittamaan. Jos jo nyt voisin olla etäisempi, jos voisin rakastaa vähemmän, välittää vähemmän, niin se hyvästien hetki ei ehkä olisikaan niin paha enää. Kuitenkin, ei se onnistu. Rakastan ja välitän ihan yhtä paljon kuin aina ennenkin. Ja pelkään, päivä päivältä enemmän, ahdistun ja toivon, että jotenkin voisin hidastaa ajan kulkua, siirtää välttämättömän tuonnemmaksi, kauemmaksi, jonnekin tulevaisuuteen. Jos voisi olla taas se aika, kun kaikki koirat olivat nuoria, täynnä voimaa eikä tietoakaan vanhuuden vaivoista, hyvästeistä. Olisi vaan helpompaa hengittää.

 

Muuten elämä soljuu ennallaan. Henna sai insuliinipumpun, toiveissa on kaiken tasapainottuminen sen kautta. Tiedä häntä, alku on ollut takkuista ja vaikeaa ainakin. Joskus vaan tuntuu siltä, että juuri minun elämässä ei mikään koskaan voi mennä helposti vaan kaikki pitää tehdä vaikeimman mukaan. Ehkä se vaan tuntuu siltä. Luulen. Olen kuitenkin alkanut pelkäämään onnellisuutta. Outoa eikö? Mutta, joka kerran kun uskaltaudun olemaan onnellinen, tapahtuu jotain kamalaa. Aivan kuten siinä sananlaskussa, "itku pitkästä ilosta". Samalla kaavalla menee elämäkin, ja en enää uskalla olla onnellinen ja ajatella, että onpa ihanaa. Jos joskus sellainen onnellisuus jostain meinaa esiin tulla niin hyvin äkkiä mietin jotain surkeaa, että se peittyisi. Tai ainakin muistutan itselleni, että nyt nopeasti se onnelisuus piiloon! Suru vaanii jo kulman takana! Surullista, toisaalta, koska olisihan se kiva olla päivä ihan huoleton ja murheita vailla.

 

En tiedä, joskus ajattelen, että tämä elämä tältään kasvattaa minua ihmisenä. Että jokainen vastoinkäyminen opettaa jotakin elämästä. Ehkäpä niin onkin, ainakin minä itse olen muuttunut. En enää ole se hissukka, jonka yli saa jokainen kävellä. Itsetunto on kasvanut, itsekkyyskin siinä samalla. En anna kenenkään tulla hyppimään nenille, ja uskallan tehdä ratkaisuja juuri niin kuin ne itse hyvälle tuntuu. En tarvitse ketään makutuomariksi vaatekauppaan tai tapettiostoksille, uskallan itse valita ne meille sopivimmat, vaikkei ne ehkä muita miellytäkään. Elän elämää muutenkin enemmän oman mielen mukaan, ei minun tarvitse lähteä kenenkään kanssa kaupoille, kahville tai muualle, jos juuri silloin olisin mielummin kotona. Ja ei, minun ei ole edes pakko mennä töihin, vaikka minua sen takia laiskaksi haukutaankin. Kerran mahdollisuus on annettu lapset itse hoitaa niin miksi en sitä mahdollisuutta käyttäisi? Vaikka se muita ärsyttääkin.

Niinhän sitä sanotaan, että suru muuttaa ihmistä. Kai pysyvästi, uskon. Vielä vaan suru ja kaipaus on tuolla sisällä jossain. Piilottaminen on jo helpompaa, mutta tuossa pinnan alla se on ja niin vähästä esiin pulpahtaa. Tänään suruun tarvittiin vain yksi koneellinen pyykkiä ja tuttu huopa. Silloin taas kerran mietin, milloin tämä ikävä menee ohi, milloin sitä unohtaa oikeasti. Ja kuitenkin, haluaako sitä edes unohtaa? Ehkä tiettyjä asioita on hyväkin haikealla mielellä muistella ja ikävöidä.

Nykyään aika usein muistelen omaa lapsuutta. Tai ei, en muistelemalla muistele, mutta tietyt asiat tuo mieleen muistoja lapsuudesta. Ei tarvitse olla sen kummempaa kuin jalkapallopeli televisiossa ja muistan, miten iskän kanssa yhtenä kuumana kesänä MM-kisoja katsottiin puutarhatuoleissa tuulettimen alla. Tietyt äänet, tuoksut ja asiat tuo mieleen palasia lapsuudesta, niitä hyviä ja onnellisia hetkiä. Silloin aina tekee mieli laittaa silmät kiinni ja jäädä vaan siihen paikalleen, tuntuu kuin saisi taas hetken olla pieni tyttö, jolla ei ole huolta huomisesta. On vaan onnellinen ja tietää, ettei maailmassa ole niin suurta surua, jota äiti ja isä ei saa hoidettua.

Ehkä juuri siksi tuli ensimmäisenä soitettua äitille, kun Wenla kuoli. Jotenkin sitä oli niin hukassa ja tyhjä, avutonkin. Ajatteli vaan, että kunhan pääsen äitin luo niin asiat kyllä järjestyy, kyllä äiti osaa tässäkin auttaa. Ottaa osan surua pois, kannettavakseen. Koska suru oli liian suuri ja omat olkapäät liian pienet.  Ja kuitenkin, ei se mennyt niin. Yksi tämän elämän vaikeimmista matkoista oli matka takaisin kotiin, ilman Wenlaa, syli tyhjänä. Varkauteen ajaminen ei ollut, vaikka tiesin, että Wenla oli jo kuollut. Silti se oli niin lämmin ja lohdullinen siinä sylissä ollessaan. Koko matkan juttelin Wenlalle ja silitin sitä, eikä minulla ollut yksinäistä. Kotiin en meinannut enää takaisin jaksaa.

Toisen niistä yksinäisistä matkoista tein silloin iskän luo. En kuolinpäivänä vaan sinä syksyiltana,kun ajoin sairaalaan iskää katsomaan. Sen matkan vaikeus ja yksinäisyys alkoi siinä sängyn äärellä, kun katsoin miten vaikeaa iskällä siinä oli. Eikä ollut mitään mitä olisin voinu tehdä, ei ainoaa asiaa millä auttaa. Siihen hetkeen asti olin jotenkin ajatellu, että vaikka iskä on kipeä niin silti se auttaa tyttöään, jos oikeasti sitä tarvitsen. Sen sängyn äärellä osat vaihtui. Mä olin surullinen iskän puolesta ja säälinkin, mutta myös vihainen olin. Olis tehny mieli ravistella iskää ja huutaa sille, että eikö se tosiaan tajua mitä se on itselleen tehny. Eikö se tosiaan tajua, että sen piti olla se, joka pitää huolta minusta, joka auttaa vaikeiden asioiden yli, jolta voi aina kysyä neuvoa. Ei mun pitäny päätyä huolehtimaan siitä. Mä olin niin vihainen ja silti vaan istuin siinä, pidin kädestä kiinni, juttelin kuin pienelle lapselle ja kerroin miten paljon siitä välitän.

Mä olen miettinyt nyt paljon uuden koiran ottamista. Ei se Wenlaa korvais, mutta täyttäis sen ihan konkreettisen aukon joka täällä on. Mutta.. en tiedä uskallanko. Tiedän, että rakastuisin pentuun ja rakastaisin sitä niinkuin näitä koiria täällä nyt. Jokaisella niistä on paikka sydämessä ja kaikkien menettäminen sattuu. Pelkään, että se sattuu liikaa. Se luopuminen tekee niin kipeää että en ollenkaan tiedä haluanko vapaaehtoisesti sen vielä kokea uudelleen. Ehkä sitä jotenkin haluaa suojella itseään liialta surulta, ja jättää koiran ottamatta. Tiedän, pentu toisi tullessaan niin paljon iloa ja hyvää, mutta tuoko riittävästi, niin että siitä edestä on sen luopumisen tuskan valmis maksamaan? Ja mitä enemmän iloa ja onnea koira toisi mukanaan sen enemmän se menettäminenkin sattuu. Yllätyksenä mulle se tuli, se kivun määrä. Tiesin, että kuolema satuttaa, mutten minä ajatellut sen ihan näin vaikeaa olevan. En ajatellu, että se vie kaikki voimat mukanaan niin etten muutamaan päivään jaksanu tehdä oikein mitään ja olo oli aivan tyhjä sekä henkisesti että fyysisesti. Enkä varsinkaan ajatellu, että se suru ja ikävä jää pysyvästi asumaan tuonne sisälle ja tuntuu ihan oikeana kipuna vieläkin. Haluaako sitä kipua uudelleen kokea, jos ei pakko ole?

 

 

Täällä taas.. Ihme kyllä kerrankin näin päiväsaikaan. Yleensä ainoa rauhallinen ja vapaa hetki on keskellä yötä ja vieläpä keskiyön toisella puolen. Neiti Nöpönenä on nukkumassa ja Isäntä taas kerran jossain, joten käytän hyödyllisesti tän vapaa-ajan.

UusiElämä ei oo alkanut mitenkään hyvin, siis ei oo alkanut ollenkaan. Aina tulee jotain, mikä sotkee kaikki mun hyvät suunnitelmat. Tai sit se on vaan motivaation puutetta. No, tällä kertaa se mikä sotki oli Neitin neuvolakäynti. En jaksa käsittää, miksi me siellä koko ajan ees ravataan. Se ylimääräinen käynti oli sitä varten, kun oli niitä ongelmia anopin kanssa, mut mä luulin, et se on sillä hyvä ja sit palataan takasin normaalin käyntirytmiin. Niin eikö mitä, nyt oltiin jo toisen kerran kuukauden sisällä ja kappas vaan, kahden viikon päästä mennään taas. Vituttaa, sanalla sanoen. Neitillä oli paino laskenut edellisestä punnituksesta 65g. On syönyt huonosti, luultavasti johtuu siitä. Se idiootti terkkari ei mitannut ollenkaan pituutta, olishan se huono painon kehitys voinut johtua myös siitä, että pituutta olis tullut enemmän. Mut nyt ei oo mitään tietoa siitä, että oliko Neiti siis kasvanut ollenkaan vai ei. No, laitoin lapsirukan lihotuskuurille, annan vähän öljyä ruoan seassa ja houkuttelen syömään. Eiköhän se sillä korjaannu. Pakko on tehdä jotain, muuten se anoppi kohta oikeasti soittaa sinne lasten suojeluun ja sosiaalitoimistoon ja herra tietää minne.. Hullu nainen.

Nyt en ookkaan viime kertaisen ripityksen jälkeen ollut missään yhteyksissä anoppiin. Isännälle sanoin, että voi uskoa, etten aio enää ikinä vapaaehtoisesti mennä anopin luo kuuntelemaan haukkuja ja huutoa, vallankin kun niihin ei oo ees mitään järjellistä syytä. Enkä ole käynyt enkä vastaa puhelimeenkaan ja hyvin on mennyt. Ihanaa, kun ei tartte koko ajan pelätä, et se tulee käymään ja alkaa taas valittaa kaikesta ja järjestellä paikkoja uuteen uskoon. Tämä on kuitenkin minun koti, ja tänne ei tartte vieraiden tulla muuten kuin kylään. Sisustaa tahdon kotini itse..

Simona sammakolla on varmaan joku kipu niissä jaloissa. En siis tiedä varmaksi, mut se on vähän sellainen jäykän oloinen. Täytyy varata sille aika eläinlääkäriin, että tutkisivat ne jalat. Jos niille vaikka vois tehdä jotain. Koira on kuitenkin vielä nuori, vasta 2,5 vuotias, joten sillä on vielä monen monta vuotta hyvää ja aktiivista elinaikaa jäljellä.

Eilen käytiin taas mummon luona ja käytiinpä vähän kävelemässäkin. Rytmiskin (siis kaikki koirat yhdessä) oli mukana ja kaikki jaksoi hyvin lenkin kävellä, tietty Rosaa nyt vähän läähätytti, mut se on ihan normaalia. Rannassakin kävästiin, koirat ei uineet, mutta kävivät kuitenkin aika syvällä kahlaamassa. Äitin pienet kullan muruset ne on...

Huomenna olis tarkoitus lähteä enon mökille ja olla ihan yötäkin. Isäntä ei tietty lähde, mut mä, Neiti, Rytmis ja mummo+Enukka, eno ja sen vaimo lähdetään huomenna. Serkkuneiti ja Pauli tulee sit perjantaina käymään. Ja perjantaina meidän poppoo tulee kans sieltä kotiin, mummo varmaan vielä jää sinne toiseksikin yöksi. Meidän pitää tulla sillon pe-iltana, kun Enukka tulee kyydissä. Se ei kuulemma missään tapauksessa suostu jäämään sinne enää sillon. On päästävä kavereiden kanssa kaupungille. Tietäähän sen tietty tossa iässä.. Mä en takuulla olis lähtenyt ees siksi yhdeksi yöksi sinne. Mut niistä ajoista on jo kauan, 9 vuotta.. Oi niitä aikoja..

Eilen lohkesi hampaasta iso pala irti.. Tuntuu inhottavalle, mut ei onneksi koske. Olis ehkä pitänyt varata aika sinne hampilekuriin jo ajat sitten, mut eihän sitä ikinä saa mitää aikaiseksi ennen kuin on ihan pakko. Maanantaina olis aika sinne tarkastukseen. Pelottaa jo nyt, vaikka tiiän, ettei siellä tehdä mitään.. Ihmismieli on omituinen.

Nyt lopettelen tältä erää. Pitänee painella kauppaan ja eiköhän tuo Neitikin kohta jo uniltaan nouse.

Satu

Täällä taas.. Ihme kyllä kerrankin näin päiväsaikaan. Yleensä ainoa rauhallinen ja vapaa hetki on keskellä yötä ja vieläpä keskiyön toisella puolen. Neiti Nöpönenä on nukkumassa ja Isäntä taas kerran jossain, joten käytän hyödyllisesti tän vapaa-ajan.

UusiElämä ei oo alkanut mitenkään hyvin, siis ei oo alkanut ollenkaan. Aina tulee jotain, mikä sotkee kaikki mun hyvät suunnitelmat. Tai sit se on vaan motivaation puutetta. No, tällä kertaa se mikä sotki oli Neitin neuvolakäynti. En jaksa käsittää, miksi me siellä koko ajan ees ravataan. Se ylimääräinen käynti oli sitä varten, kun oli niitä ongelmia anopin kanssa, mut mä luulin, et se on sillä hyvä ja sit palataan takasin normaalin käyntirytmiin. Niin eikö mitä, nyt oltiin jo toisen kerran kuukauden sisällä ja kappas vaan, kahden viikon päästä mennään taas. Vituttaa, sanalla sanoen. Neitillä oli paino laskenut edellisestä punnituksesta 65g. On syönyt huonosti, luultavasti johtuu siitä. Se idiootti terkkari ei mitannut ollenkaan pituutta, olishan se huono painon kehitys voinut johtua myös siitä, että pituutta olis tullut enemmän. Mut nyt ei oo mitään tietoa siitä, että oliko Neiti siis kasvanut ollenkaan vai ei. No, laitoin lapsirukan lihotuskuurille, annan vähän öljyä ruoan seassa ja houkuttelen syömään. Eiköhän se sillä korjaannu. Pakko on tehdä jotain, muuten se anoppi kohta oikeasti soittaa sinne lasten suojeluun ja sosiaalitoimistoon ja herra tietää minne.. Hullu nainen.

Nyt en ookkaan viime kertaisen ripityksen jälkeen ollut missään yhteyksissä anoppiin. Isännälle sanoin, että voi uskoa, etten aio enää ikinä vapaaehtoisesti mennä anopin luo kuuntelemaan haukkuja ja huutoa, vallankin kun niihin ei oo ees mitään järjellistä syytä. Enkä ole käynyt enkä vastaa puhelimeenkaan ja hyvin on mennyt. Ihanaa, kun ei tartte koko ajan pelätä, et se tulee käymään ja alkaa taas valittaa kaikesta ja järjestellä paikkoja uuteen uskoon. Tämä on kuitenkin minun koti, ja tänne ei tartte vieraiden tulla muuten kuin kylään. Sisustaa tahdon kotini itse..

Simona sammakolla on varmaan joku kipu niissä jaloissa. En siis tiedä varmaksi, mut se on vähän sellainen jäykän oloinen. Täytyy varata sille aika eläinlääkäriin, että tutkisivat ne jalat. Jos niille vaikka vois tehdä jotain. Koira on kuitenkin vielä nuori, vasta 2,5 vuotias, joten sillä on vielä monen monta vuotta hyvää ja aktiivista elinaikaa jäljellä.

Eilen käytiin taas mummon luona ja käytiinpä vähän kävelemässäkin. Rytmiskin (siis kaikki koirat yhdessä) oli mukana ja kaikki jaksoi hyvin lenkin kävellä, tietty Rosaa nyt vähän läähätytti, mut se on ihan normaalia. Rannassakin kävästiin, koirat ei uineet, mutta kävivät kuitenkin aika syvällä kahlaamassa. Äitin pienet kullan muruset ne on...

Huomenna olis tarkoitus lähteä enon mökille ja olla ihan yötäkin. Isäntä ei tietty lähde, mut mä, Neiti, Rytmis ja mummo+Enukka, eno ja sen vaimo lähdetään huomenna. Serkkuneiti ja Pauli tulee sit perjantaina käymään. Ja perjantaina meidän poppoo tulee kans sieltä kotiin, mummo varmaan vielä jää sinne toiseksikin yöksi. Meidän pitää tulla sillon pe-iltana, kun Enukka tulee kyydissä. Se ei kuulemma missään tapauksessa suostu jäämään sinne enää sillon. On päästävä kavereiden kanssa kaupungille. Tietäähän sen tietty tossa iässä.. Mä en takuulla olis lähtenyt ees siksi yhdeksi yöksi sinne. Mut niistä ajoista on jo kauan, 9 vuotta.. Oi niitä aikoja..

Eilen lohkesi hampaasta iso pala irti.. Tuntuu inhottavalle, mut ei onneksi koske. Olis ehkä pitänyt varata aika sinne hampilekuriin jo ajat sitten, mut eihän sitä ikinä saa mitää aikaiseksi ennen kuin on ihan pakko. Maanantaina olis aika sinne tarkastukseen. Pelottaa jo nyt, vaikka tiiän, ettei siellä tehdä mitään.. Ihmismieli on omituinen.

Nyt lopettelen tältä erää. Pitänee painella kauppaan ja eiköhän tuo Neitikin kohta jo uniltaan nouse.

Satu

Jassoo.. Tulipahan eilen käytyä äitin luona kylässä. Ei siinä mitään, siellä on ihan kiva aina käydä, mut mummoklubi oli iltaa istumassa. Ja ystävällinen mummoneiti Pitko päätti ottaa kantaa siihen, että miten kamalan paljon me kyläillään äitin luona. Joo, tottahan on se, että liikaa me siellä ollaan ja liian usein, mut ehkä siitä huomauttaminen ei oo naapurin rouvan asia? Se sopivassa humalatilassa sai suunsa auki ja ilmotti sit, et mä en anna mun äitin elää omaa elämää. Mun kuulemma pitäis antaa äitille tilaa ja se tulis hulluksi, jos sen lapset kävis siellä päivittäin. Tästäpä sitten armas veljeni sai jonkun kumman innokkeen ja ilmotti myös, et se on mun tai meidän vika, kun sillä ei kaverit käy kylässä. Meistä joku on kuulemma aina siellä, joko Isäntä itse tai mä ja pikkuneiti ja rytmiryhmä. Nice...

Ok, onhan se tosi outoo, et mä oon 25 v. ja mun paras ja ainoa ystävä on mun äiti. Olis tosi kiva, jos olis joku muukin, jonka luona kyläillä tai istua iltaa, käydä lenkillä ja jauhaa paskaa niin sanotusti. Mut kun ei oo, eikä niitä näy myöskään taivaasta tippuvan. Ja täällä mein tuppukylässä ei ees tapaa koskaan ketään ja jos joku vastaan tuleekin niin sillä on jo vähintään toinen jalka haudassa.

Mut, eilen tein sit periaatepäätöksen: nyt yritän olla ravaamatta jatkuvaan äitin luona. Osaan varmaan olla tän perheen kanssa kotonakin, vaikka yksin. Katotaan nyt miten onnistuu. Tuntuu vähän siltä, että jos en "saa" enää käydä ees äitin luona niin multa menee se viimeinenkin henkireikä ja sit mä tukehdun, hukun, ahdistun, masennun.. Neitin kanssa on ihanaa olla, yleensä, mut joskus olis kiva jutella myös aikuisen ihmisen kanssa aikuisten juttuja. Yhden vanhoilla kun tuo juttelu on vielä aika minimaalista ;).

Outoo on myöskin se, että olin vähän pettynyt, kun J löysi niin nopeasti itselleen uuden tytön. Siis, eihän meillä mitään ollu, oo ikinä ollu, mut.. Ehkäpä mä halusin, et olis jotain. Jotain ihan viatonta, ei mitään pettämistä! Sen kaa oli kiva mesetellä ja puhua ihan mitä vaan. Ja jutella myös, sillon kun yhteen satuttiin. Nyt sitä ei pahemmin mesessä näy, enkä kehtaa häiritä, jos haluavat olla rauhassa. Haikea olo on, totta tosiaan.. Äsken se tossa meseili vähän, mut vaan ihan hetken ja ihan tavallista asiaa. Harmi. Olis sillon pitänyt ottaa vastaan se kutsu kylään. Tiiä vaikka oltais päädytty ystäviksi saakka..

Joo, ehkä tää taas tässä on. Huomenna alkaa uusi elämä, laihdutus ja kaikki. 10kg pois joulukuuhun, niinhän mä oon luvannut. Nyt on korkee aika aloittaa, jos meinaan ennättää. Rytmiksellekin lupasin, et huomisesta aletaan käydä päivittäin metsälenkillä, jos vaikka Rosan paino vähän putois ja kaikilla sais kunto nousta. Tiiwille ja Simona sammakolle pitäis treenata näyttelyitä varten ja Wenlaa ja Rosaa vois muuten opettaa. Eivätpä ne sitten tylsistyis tyystin.. 

Joo, nyt nukkumaan, että jaksaa huomenna aloittaa UudenElämän!

Satu