Minä se en turhan usein kirjottele. Ehkei mun elämässä vaan tapahdu riittävästi mitään, josta olis jotain kerrottavaa? Tylsän ihmisen tavallisen tylsä elämä. Mitä siitä kirjottamaan?

Wenlaa, vieläkin ikävä. Nyt suru ei enää paina koko ajan, ei muistu mieleen joka tunti. Silti, usein, liian usein ikävä iskee. Siksi uutta koiraa ei meillä ole, ei varmaan tulekaan. Pelottaa liikaa se suru, minkä tietää joutuvansa kokemaan. Vielä se on koettava, ainakin kolme kertaa koirien kanssa, kuka tietää montako surua joutuu kokemaan muuten? En uskalla ottaa enää ketään uutta elämään,  johon voin rakastua, jota rakastan enemmän kuin itseäni ja josta sitten joudun luopumaan? Koska se luopuminen, se tekee liian kipeää. Jokainen eläin ja läheinen ihminen vie mukanaan osan minusta, siltä se tuntuu. Ja jos luopuu liian monta kertaa niin jääkö minusta sitten jäljelle mitään?

Ja entä tämä pelko? Joka päivä, joka ainoa yö pelkään sitä, että Wenlan kanssa koettu tunti uusiutuu. Että taas herään siihen tilanteeseen, että joku koirista on sairaana, että joudun ne viimeiset hetket kokemaan siinä heti, enkä saa edes valmistautua. Niinpä valmistaudun joka päivä. Joka päivä mietin koirien kuolemaa, valmiiksi jo koetan elää ne, suunnitella mitä sitten teen. Surenkin jo valmiiksi, niin tyhmää kuin se onkin. Ja jotenkin, koetan jo ottaa etäisyyttä Roosaan, kun veikkaan sen olevan seuraava, joka sateenkaareen päälle lähtee matkaansa taittamaan. Jos jo nyt voisin olla etäisempi, jos voisin rakastaa vähemmän, välittää vähemmän, niin se hyvästien hetki ei ehkä olisikaan niin paha enää. Kuitenkin, ei se onnistu. Rakastan ja välitän ihan yhtä paljon kuin aina ennenkin. Ja pelkään, päivä päivältä enemmän, ahdistun ja toivon, että jotenkin voisin hidastaa ajan kulkua, siirtää välttämättömän tuonnemmaksi, kauemmaksi, jonnekin tulevaisuuteen. Jos voisi olla taas se aika, kun kaikki koirat olivat nuoria, täynnä voimaa eikä tietoakaan vanhuuden vaivoista, hyvästeistä. Olisi vaan helpompaa hengittää.

Muuten elämä soljuu ennallaan. Henna sai insuliinipumpun, toiveissa on kaiken tasapainottuminen sen kautta. Tiedä häntä, alku on ollut takkuista ja vaikeaa ainakin. Joskus vaan tuntuu siltä, että juuri minun elämässä ei mikään koskaan voi mennä helposti vaan kaikki pitää tehdä vaikeimman mukaan. Ehkä se vaan tuntuu siltä. Luulen. Olen kuitenkin alkanut pelkäämään onnellisuutta. Outoa eikö? Mutta, joka kerran kun uskaltaudun olemaan onnellinen, tapahtuu jotain kamalaa. Aivan kuten siinä sananlaskussa, "itku pitkästä ilosta". Samalla kaavalla menee elämäkin, ja en enää uskalla olla onnellinen ja ajatella, että onpa ihanaa. Jos joskus sellainen onnellisuus jostain meinaa esiin tulla niin hyvin äkkiä mietin jotain surkeaa, että se peittyisi. Tai ainakin muistutan itselleni, että nyt nopeasti se onnelisuus piiloon! Suru vaanii jo kulman takana! Surullista, toisaalta, koska olisihan se kiva olla päivä ihan huoleton ja murheita vailla.

En tiedä, joskus ajattelen, että tämä elämä tältään kasvattaa minua ihmisenä. Että jokainen vastoinkäyminen opettaa jotakin elämästä. Ehkäpä niin onkin, ainakin minä itse olen muuttunut. En enää ole se hissukka, jonka yli saa jokainen kävellä. Itsetunto on kasvanut, itsekkyyskin siinä samalla. En anna kenenkään tulla hyppimään nenille, ja uskallan tehdä ratkaisuja juuri niin kuin ne itse hyvälle tuntuu. En tarvitse ketään makutuomariksi vaatekauppaan tai tapettiostoksille, uskallan itse valita ne meille sopivimmat, vaikkei ne ehkä muita miellytäkään. Elän elämää muutenkin enemmän oman mielen mukaan, ei minun tarvitse lähteä kenenkään kanssa kaupoille, kahville tai muualle, jos juuri silloin olisin mielummin kotona. Ja ei, minun ei ole edes pakko mennä töihin, vaikka minua sen takia laiskaksi haukutaankin. Kerran mahdollisuus on annettu lapset itse hoitaa niin miksi en sitä mahdollisuutta käyttäisi? Vaikka se muita ärsyttääkin.