Jassoo.. Tulipahan eilen käytyä äitin luona kylässä. Ei siinä mitään, siellä on ihan kiva aina käydä, mut mummoklubi oli iltaa istumassa. Ja ystävällinen mummoneiti Pitko päätti ottaa kantaa siihen, että miten kamalan paljon me kyläillään äitin luona. Joo, tottahan on se, että liikaa me siellä ollaan ja liian usein, mut ehkä siitä huomauttaminen ei oo naapurin rouvan asia? Se sopivassa humalatilassa sai suunsa auki ja ilmotti sit, et mä en anna mun äitin elää omaa elämää. Mun kuulemma pitäis antaa äitille tilaa ja se tulis hulluksi, jos sen lapset kävis siellä päivittäin. Tästäpä sitten armas veljeni sai jonkun kumman innokkeen ja ilmotti myös, et se on mun tai meidän vika, kun sillä ei kaverit käy kylässä. Meistä joku on kuulemma aina siellä, joko Isäntä itse tai mä ja pikkuneiti ja rytmiryhmä. Nice...

Ok, onhan se tosi outoo, et mä oon 25 v. ja mun paras ja ainoa ystävä on mun äiti. Olis tosi kiva, jos olis joku muukin, jonka luona kyläillä tai istua iltaa, käydä lenkillä ja jauhaa paskaa niin sanotusti. Mut kun ei oo, eikä niitä näy myöskään taivaasta tippuvan. Ja täällä mein tuppukylässä ei ees tapaa koskaan ketään ja jos joku vastaan tuleekin niin sillä on jo vähintään toinen jalka haudassa.

Mut, eilen tein sit periaatepäätöksen: nyt yritän olla ravaamatta jatkuvaan äitin luona. Osaan varmaan olla tän perheen kanssa kotonakin, vaikka yksin. Katotaan nyt miten onnistuu. Tuntuu vähän siltä, että jos en "saa" enää käydä ees äitin luona niin multa menee se viimeinenkin henkireikä ja sit mä tukehdun, hukun, ahdistun, masennun.. Neitin kanssa on ihanaa olla, yleensä, mut joskus olis kiva jutella myös aikuisen ihmisen kanssa aikuisten juttuja. Yhden vanhoilla kun tuo juttelu on vielä aika minimaalista ;).

Outoo on myöskin se, että olin vähän pettynyt, kun J löysi niin nopeasti itselleen uuden tytön. Siis, eihän meillä mitään ollu, oo ikinä ollu, mut.. Ehkäpä mä halusin, et olis jotain. Jotain ihan viatonta, ei mitään pettämistä! Sen kaa oli kiva mesetellä ja puhua ihan mitä vaan. Ja jutella myös, sillon kun yhteen satuttiin. Nyt sitä ei pahemmin mesessä näy, enkä kehtaa häiritä, jos haluavat olla rauhassa. Haikea olo on, totta tosiaan.. Äsken se tossa meseili vähän, mut vaan ihan hetken ja ihan tavallista asiaa. Harmi. Olis sillon pitänyt ottaa vastaan se kutsu kylään. Tiiä vaikka oltais päädytty ystäviksi saakka..

Joo, ehkä tää taas tässä on. Huomenna alkaa uusi elämä, laihdutus ja kaikki. 10kg pois joulukuuhun, niinhän mä oon luvannut. Nyt on korkee aika aloittaa, jos meinaan ennättää. Rytmiksellekin lupasin, et huomisesta aletaan käydä päivittäin metsälenkillä, jos vaikka Rosan paino vähän putois ja kaikilla sais kunto nousta. Tiiwille ja Simona sammakolle pitäis treenata näyttelyitä varten ja Wenlaa ja Rosaa vois muuten opettaa. Eivätpä ne sitten tylsistyis tyystin.. 

Joo, nyt nukkumaan, että jaksaa huomenna aloittaa UudenElämän!

Satu