Niinhän sitä sanotaan, että suru muuttaa ihmistä. Kai pysyvästi, uskon. Vielä vaan suru ja kaipaus on tuolla sisällä jossain. Piilottaminen on jo helpompaa, mutta tuossa pinnan alla se on ja niin vähästä esiin pulpahtaa. Tänään suruun tarvittiin vain yksi koneellinen pyykkiä ja tuttu huopa. Silloin taas kerran mietin, milloin tämä ikävä menee ohi, milloin sitä unohtaa oikeasti. Ja kuitenkin, haluaako sitä edes unohtaa? Ehkä tiettyjä asioita on hyväkin haikealla mielellä muistella ja ikävöidä.

Nykyään aika usein muistelen omaa lapsuutta. Tai ei, en muistelemalla muistele, mutta tietyt asiat tuo mieleen muistoja lapsuudesta. Ei tarvitse olla sen kummempaa kuin jalkapallopeli televisiossa ja muistan, miten iskän kanssa yhtenä kuumana kesänä MM-kisoja katsottiin puutarhatuoleissa tuulettimen alla. Tietyt äänet, tuoksut ja asiat tuo mieleen palasia lapsuudesta, niitä hyviä ja onnellisia hetkiä. Silloin aina tekee mieli laittaa silmät kiinni ja jäädä vaan siihen paikalleen, tuntuu kuin saisi taas hetken olla pieni tyttö, jolla ei ole huolta huomisesta. On vaan onnellinen ja tietää, ettei maailmassa ole niin suurta surua, jota äiti ja isä ei saa hoidettua.

Ehkä juuri siksi tuli ensimmäisenä soitettua äitille, kun Wenla kuoli. Jotenkin sitä oli niin hukassa ja tyhjä, avutonkin. Ajatteli vaan, että kunhan pääsen äitin luo niin asiat kyllä järjestyy, kyllä äiti osaa tässäkin auttaa. Ottaa osan surua pois, kannettavakseen. Koska suru oli liian suuri ja omat olkapäät liian pienet.  Ja kuitenkin, ei se mennyt niin. Yksi tämän elämän vaikeimmista matkoista oli matka takaisin kotiin, ilman Wenlaa, syli tyhjänä. Varkauteen ajaminen ei ollut, vaikka tiesin, että Wenla oli jo kuollut. Silti se oli niin lämmin ja lohdullinen siinä sylissä ollessaan. Koko matkan juttelin Wenlalle ja silitin sitä, eikä minulla ollut yksinäistä. Kotiin en meinannut enää takaisin jaksaa.

Toisen niistä yksinäisistä matkoista tein silloin iskän luo. En kuolinpäivänä vaan sinä syksyiltana,kun ajoin sairaalaan iskää katsomaan. Sen matkan vaikeus ja yksinäisyys alkoi siinä sängyn äärellä, kun katsoin miten vaikeaa iskällä siinä oli. Eikä ollut mitään mitä olisin voinu tehdä, ei ainoaa asiaa millä auttaa. Siihen hetkeen asti olin jotenkin ajatellu, että vaikka iskä on kipeä niin silti se auttaa tyttöään, jos oikeasti sitä tarvitsen. Sen sängyn äärellä osat vaihtui. Mä olin surullinen iskän puolesta ja säälinkin, mutta myös vihainen olin. Olis tehny mieli ravistella iskää ja huutaa sille, että eikö se tosiaan tajua mitä se on itselleen tehny. Eikö se tosiaan tajua, että sen piti olla se, joka pitää huolta minusta, joka auttaa vaikeiden asioiden yli, jolta voi aina kysyä neuvoa. Ei mun pitäny päätyä huolehtimaan siitä. Mä olin niin vihainen ja silti vaan istuin siinä, pidin kädestä kiinni, juttelin kuin pienelle lapselle ja kerroin miten paljon siitä välitän.

Mä olen miettinyt nyt paljon uuden koiran ottamista. Ei se Wenlaa korvais, mutta täyttäis sen ihan konkreettisen aukon joka täällä on. Mutta.. en tiedä uskallanko. Tiedän, että rakastuisin pentuun ja rakastaisin sitä niinkuin näitä koiria täällä nyt. Jokaisella niistä on paikka sydämessä ja kaikkien menettäminen sattuu. Pelkään, että se sattuu liikaa. Se luopuminen tekee niin kipeää että en ollenkaan tiedä haluanko vapaaehtoisesti sen vielä kokea uudelleen. Ehkä sitä jotenkin haluaa suojella itseään liialta surulta, ja jättää koiran ottamatta. Tiedän, pentu toisi tullessaan niin paljon iloa ja hyvää, mutta tuoko riittävästi, niin että siitä edestä on sen luopumisen tuskan valmis maksamaan? Ja mitä enemmän iloa ja onnea koira toisi mukanaan sen enemmän se menettäminenkin sattuu. Yllätyksenä mulle se tuli, se kivun määrä. Tiesin, että kuolema satuttaa, mutten minä ajatellut sen ihan näin vaikeaa olevan. En ajatellu, että se vie kaikki voimat mukanaan niin etten muutamaan päivään jaksanu tehdä oikein mitään ja olo oli aivan tyhjä sekä henkisesti että fyysisesti. Enkä varsinkaan ajatellu, että se suru ja ikävä jää pysyvästi asumaan tuonne sisälle ja tuntuu ihan oikeana kipuna vieläkin. Haluaako sitä kipua uudelleen kokea, jos ei pakko ole?